”Negatiivisuus oli tässä ajassa hyvin vahvasti pinnalla. Yksilö, joka halusi vastauksen pahan ongelmaan sellaisena kuin se nykyisin ilmeni, tarvitsi Carl Jungin mukaan ennen
muuta perusteellista itsetuntemusta, toisin sanoen mahdollisimman täydellistä tuntemusta itsestään kokonaisuutena. ”Hänen on säälimättömästi selvitettävä itselleen, mihin hyvään
hän pystyy ja minkälaisiin häpeällisiin tekoihin hän kykenee, ja hänen on varottava pitämästä edellistä totena ja jälkimmäisiä kuviteltuina.” Tätä Jung kutsui ”varjon
integroinniksi”, mikä oli hyvin tärkeää, koska mitä enemmän kiistimme varjomme, sitä enemmän se sai voimaa.
Itsetuntemuksen syventäminen
oli tarpeen sen vuoksi, että vain sitä kautta ihminen voi lähestyä olemuksensa perustasoa tai ydintä, jossa hän kohtasi vaistot. Jungin mukaan vaistot olivat a priori olemassa olevia, dynaamisia tekijöitä, joista
meidän tietoisesti tekemämme eettiset ratkaisut viime kädessä riippuivat. Hänen mielestään me tarvitsimme psykologiaa nykyisin elintärkeistä syistä: ”Me olemme mykistyneitä, tyrmistyneitä
ja neuvottomia kansallissosialismin ja bolševismin kaltaisten ilmiöiden edessä sen vuoksi, että me emme tiedä mitään ihmisestä tai että meillä on ihmisestä yksipuolinen ja vääristynyt kuva.
Jos meillä olisi itsetuntemusta, näin ei olisi laita.”
Kaikki tämä koski niin tavallista kansaa kuin salaseuroissa kokoontuvaa eliittiäkin. Jungin mukaan
salaseura oli väliaste matkalla yksilöitymiseen: yksilö jätti eriytymisensä vielä kollektiivisen organisaation tehtäväksi, toisin sanoen hän ei ollut vielä tajunnut, että yksilön omana tehtävänä
oli erottua kaikista muista ja seistä omilla jaloillaan. Tämän tehtävän täyttämiseen kaikki kollektiiviset identiteetit, kuten kuuluminen järjestöihin, ”ismien” tunnustaminen ja muut vastaavat asiat
vaikuttivat estävästi. Jung käytti ilmaisua ”yksilöityminen” kuvaamaan prosessia, jonka kautta ihmisestä tuli jakamaton ykseys, kokonaisuus. Se merkitsi omaksi itsekseen tulemista. Jungin mukaan yhteisyys
kukoisti vain siellä, missä jokainen yksilö muisti oman erikoislaatunsa eikä samaistunut toisiin.
Tämä vaati ihmiseltä omistautunutta työtä.
Omakohtainen työ lisäsi ihmisen kehomielen rakenteellista järjestäytyneisyyttä sellaisella tavalla, että se voi alkaa ilmentää suurempaa kyvykkyyttä. Näin korkeampaa henkeä pääsi osaksi kehoa,
ja yksilö alkoi ilmentää yhä korkeampaa tietoisuuden tasoa. Tämä ilmeni osaltaan suurempana henkilökohtaisena valppautena, uusien mahdollisuuksien tunnistamisena, aikaisempaa suurempana joustavuutena ja sopeutumiskykynä,
suurempana kykynä rakastaa, kanssaihmisten tuomitsemisen vähenemisenä, toisten tunnistamisena osaksi itseään; toisin sanoen Mayojen In Lak'ech -filosofian oivaltamisena. Tämä jatkuva prosessi oli tapa, jolla kasvoimme.
Näin ihminen voi valaistua. Keinotekoinen egon rakennelma syntyi minäajatuksesta. Kun minäajatus katosi, ihminen valaistui. Jokainen egosta vapautunut ihminen oli jumalallisen tietoisuuden
ilmentymä. Kun ihminen oli jumalallisessa tietoisuudessa, hän oli koko ajan synkronisiteetissa. Ainoa valinta, mikä meidän piti tehdä, oli se että seurustelimmeko me sisimpämme vai egomme kanssa. Jokainen ihminen oli suurenmoinen
egonsa takana. Tämä alempi mieli väistyisi ja henki tulisi hallitsemaan ihmisiä. Käsitteet kriittisestä massasta sekä sadannen apinan vaikutuksesta tunnettiin hyvin, ja ne olivat selitettävissä morfogeneettisiä
kenttiä koskevalla teorialla sekä holografisella resonanssilla. Valaistuneiden kriittinen massa voitiin määritellä suhteellisen pieneksi määräksi heränneitä ihmisiä, joiden kollektiivinen vaikutus voi
saada aikaan merkittävän muutoksen ihmiskunnan kollektiivisessa tietoisuudessa maailmanlaajuisesti. Eli kun ihminen valaistui, se vaikutti välittömästi kaikkiin muihin.
Carl
Johan Callemanin sanoin valaistuneen ihmisen tunnisti siitä, että hän oli täysin hetkessä läsnä ja säteili iloa. Hän omasi korkealle kehittynyttä kosmista viisautta ja hänellä oli suora yhteys Jumalalliseen.
Hän näytti myös olevan vapaa sisäisistä konflikteista. Koska hän oli vapauttanut itsensä menneisyyden dominanssista, hänellä ei enää ollut yhtään sellaisia herkkiä kohtia jotka olisivat
saattaneet laukaista egoon perustuvia tunnereaktioita. Valaistunut ihminen ei eristäytynyt vuoristoon meditoimaan, vaan tunsi kiihkeää halua tukea ihmiskunnan onnellisuutta ja valaistumista. Valaistuminen ei siis ollut enää jotakin
sellaista mitä ihminen etsi omaksi hyväkseen, vaan siihen pyrittiin koko ihmiskunnan hyväksi, ja se nähtiin keinona täyttää jumalallinen suunnitelma. Siitä oli tullut välttämättömyys ennemmin kuin
mielijohde. Valaistuneiden määrä olikin nyt räjähdysmäisesti lisääntymässä, ja ykseyden myötä Kultakausi saattoi alkaa – ja me olimme yhä edelleen aikataulussa, vaikka tällä hetkellä
siltä ei ehkä olisikaan näyttänyt. Kuten Mahatma Gandhi totesi, kääntyi paha usein lopulta hyväksi. Se oli kuitenkin Jumalan, ei ihmisen, suunnitelmaa, ja Gandhi huomautti, että ”ihminen tietää, että
pahasta seuraa vain pahaa, kuten hyvästä seuraa hyvää.”