Tieteen paradigman muutos

Otteita kirjasta Kuudennen Auringon aika

 

”Kun ensimmäiset kvanttifyysikot olivat katsoneet aineen sydämeen, he olivat olleet ällistyneitä siitä mitä olivat nähneet. Pienimmät aineen osaset eivät edes olleet ainetta, vaan toisinaan jotakin ja toisella hetkellä taas jotakin aivan muuta. Ne olivat värähteleviä asioita jotka levittäytyivät laajalle alueelle. Toisinaan ne olivat monia mahdollisia asioita samaan aikaan. Kvanttihiukkaset olivat myös kaikkialla läsnä olevia. Esimerkiksi kun yhdestä energiatilasta tapahtui vaihdos toiseen, elektronit näyttivät yrittävän kaikkia mahdollisia kiertoratoja samaan aikaan. Ne saattoivat ilman syytä vaihtaa yhdestä energiatilasta toiseen. Tällä todellisuuden tasolla mikään ei ollut varmaa. Määrättyjä paikkoja ei ollut, ainoastaan todennäköisyys siitä että elektroni saattaisi olla tietyssä paikassa. Syyn ja seurauksen suhde ei enää pätenyt kvanttitasolla. Perustavimmalla aineen tasolla maailma ja sen suhteet olivat siis epävarmoja ja ennustamattomia, puhtaan potentiaalin ja loputtomien mahdollisuuksien tilassa. Näillä atomia pienemmillä hiukkasilla ei ollut merkitystä silloin kun ne olivat eristyksissä, vaan ainoastaan suhteessa kaikkeen muuhun. Ainetta ei edes voinut pilkkoa pieniksi kappaleiksi, vaan se oli täysin jakamatonta. Ja mitä syvemmin atomifyysikot uppoutuivat perushiukkastutkimukseen, sitä oudommiksi heidän löytönsä muuttuivat. Kuuluisa kvanttifyysikko Richard Feynman olikin kirjoittanut: ”Arvelen, että voin turvallisin mielin sanoa, ettei kukaan ymmärrä kvanttimekaniikkaa.” 

Yleisesti hyväksytty teoria, paradigma, muuttui jatkuvasti. Vallitsevaksi oli tulossa holistinen eli kokonaisuuksia tutkiva dualismin ylittävä tieteen paradigma, joka liittyi elävien järjestelmien luonteen ymmärtämiseen. Se osoitti, että maailmaa voitiin ymmärtää vain ottamalla huomioon kokonaisuudet – eli intuitiivisesti. Tämän uuden holistisen mallin mukaan kaikki oli energiaa. Se esitti maailmankaikkeuden jatkuvassa luomistilassa olevaksi, itse itseään organisoivaksi prosessiksi, joka muistutti enemmän elävää ja tietoista organismia kuin aikaisemman mallin mukaista kellokoneistouniversumia. Holistisen maailmankuvan perusajatus oli, että kaikki oli yhteydessä kaikkeen ajan ja paikan rajoitukset ylittävän maailmankaikkeuden muistipankin, Akashan eli Nollapistekentän kautta. Koko maailmankaikkeus oli tämän kaikkialla läsnä olevan ja kaiken informaation sisältävän energiakentän läpäisemä, ja ihmisellä oli sen kautta yhteys kaikkeen tietoon maailmassa ajasta ja paikasta riippumattomalla tavalla.

Viimeisimpien teorioiden mukaan maailmankaikkeutta koossa pitävät voimat edellyttivät neljän ulottuvuuden asemasta useampia. Fyysikot olivatkin todenneet, että ulottuvuuksia voi olla enemmänkin kuin ne, jotka me yleensä aistimme. Maailmankaikkeuden näkyviä ja näkymättömiä ulottuvuuksia oli verrattu hologrammiin ja lukemattomin eri tavoin yhteen sitoutuneeseen verkostoon, jossa kaikki vaikutti kaikkeen. Hologrammin osana ihminen oli siihen yhteydessä mielensä ja sen voimien kautta. Teoriat rinnakkaismaailmoista, synkronisiteeteista ja morfogeneettisistä kentistä tekivät mahdolliseksi ymmärtää monia aikaisemmin magiana tai paranormaaleina pidettyjä ilmiöitä. Myös tietoisuus oli järjestelmä, jossa osa sisälsi kokonaisuuden. 

Uuden maailmankuvan periaatteiden mukaan ihminen ei ollutkaan sattumanvaraisten mutaatioiden tulos kuolleessa universumissa, vaan hän oli osa elävää tietoista elämänverkostoa, johon hän jatkuvasti vaikutti. Atomia pienemmät hiukkaset olivatkin olemassa kaikissa mahdollisissa tiloissa kunnes ihminen sekaantui niihin – havainnoimalla tai mittaamalla – jolloin ne asettuivat joksikin todelliseksi. Oikeastaan maailmassa mikään ei näin ollen voinut olla konkreettista, jos se oli mitä tahansa ennen kuin sitä alkoi katsoa. Siten ihmisen mieli oli luonteeltaan rajoittamaton, ja tietoisuudella oli tärkeä rooli todellisuuden rakentumisprosessissa. Holistisen ajattelun valossa mieli, jonka kautta ulkoista todellisuutta tulkittiin, oli näin ollen ensisijainen. Ei ollut olemassa varsinaista objektiivista todellisuutta, vaan paremminkin se kuva todellisuudesta jonka ihminen kykeni aistiensa perusteella siitä luomaan. Uuden paradigman muodostuessa voitiin todeta, että maailmankaikkeus muistutti loppujen lopuksi yhtä suurta ajatusta enemmän kuin mitään muuta.”

 

”Moderni tiede olikin vähitellen alkanut avautua idän opeille, koska hindujen pyhissä teksteissä ilmeni hämmästyttäviä yhtymäkohtia esimerkiksi neurobiologian ja kvanttifysiikan uusimpien löytöjen kanssa – ja koska lännessä oli myös sellaisia tutkijoita, jotka avarakatseisesti tutustuivat muiden kulttuurien löytöihin. Kenelläkään ei näyttänyt olevan vastausta siihen, miten uuden fysiikan abstraktit teoriat olisi pitänyt tulkita, joten monet edistyksellisyydestään tunnetut fyysikot kuten David Bohm ja Niels Bohr olivat ottaneet vaikutteita idän filosofioista yrittäessään ymmärtää kvanttifysiikan ihmeellisiä, moniselitteisiä tutkimustuloksia. Intialaisen professori D.S. Kotharin mukaan Niels Bohrin lähestymistapa elämän ja olemassaolon ongelmiin olikin ytimeltään samanlainen kuin Upanishadien, buddhalaisuuden ja jainalaisuuden esiin tuomat eettiset ja henkiset oivallukset. Bohr korosti, että vastakkaisilta vaikuttavat kuvailutavat eivät välttämättä olleet ristiriitaisia, vaan ne voivat täydentää toisiaan. Hän oli viisaasti todennut, että maailmaan upotetulla ihmisellä ei ollut valmista tietoa todellisuuden perimmäisestä luonteesta eikä kaikenkattavaa ulkopuolista näkökulmaa koko todellisuuteen. Hän voi vain pyrkiä parhaansa mukaan ymmärtämään ja jäsentämään kohtaamiaan ilmiöitä.

David Bohmin mukaan fysikaalinen todellisuus muodosti kvanttitasolla jakamattoman kokonaisuuden – kaikki oli siis yhtä, juuri niin kuin itämainen filosofia oli vuosituhansien ajan opettanut. Fyysikko Fritjof Capra oli julkaissut jo kolmekymmentä vuotta sitten teoksen nimeltä Fysiikka ja tao, jossa hän tarkasteli modernin fysiikan ja itämaisen viisauden yhtymäkohtia. Hän korosti, että itämaisissa filosofioissa maailmaa ei yleensä tarkasteltu erillisten esineiden ja tapahtumien paljoutena vaan jakamattomana kokonaisuutena, jonka osa oli myös sitä havainnoiva ihminen. Capran mukaan idän mystiikka tarjosi johdonmukaiset kehykset, joihin läntisen tieteen edistyneimmät fyysistä maailmaa koskevat teoriat sopivat. Oli todettu, että kvanttifysiikassa tehtyjen löytöjen myötä ihmisen käytössä oli työkalu, jonka valossa voitiin arvioida vakiintuneita käsityksiä todellisuuden perusluonteesta ja ihmisen asemasta siinä. Näihin kysymyksiin perehtyneet tutkijat näkivät, että vaikka maailmankuvan perusteisiin liittyvät kysymykset voivat vaikuttaa teoreettisilta, oli niillä ratkaiseva merkitys kaiken inhimillisen toiminnan ohjaamisessa.”

 

”Tieteen nykyinen paradigma piti tietoisuutta yhä aivojen toimintana, ja aivojen toiminnan katsottiin puolestaan olevan mekaanista informaation käsittelyä, joka toteutui hermosolujen sähkökemiallisessa toiminnassa. Tietoisuutta pidettiin aivojen sivutuotteena, mutta siitä tiedettiin suhteellisen vähän. Kukaan ei esimerkiksi ollut kyennyt selittämään, miten oli mahdollista että tietoisuuden kaltainen ei-materiaalinen ilmiö voi syntyä aivojen kaltaisesta materiaalisesta kappaleesta. Nykyinen tietoisuusmalli ei kyennyt hyväksymään yliaistillisten kykyjen kuten telepatian olemassaoloa, ja länsimaalaisella ihmisellä oli rationaalisena olentona taipumus epäillä kaikkea, mitä ei voinut selittää tieteellisesti. Monien tutkijoiden mielestä tajuntaa ei voinutkaan selittää pelkästään aivojen mekaaniseksi toiminnaksi. Uusi paradigma, jossa mieli oli ensisijainen, sai yhä enemmän tukea tutkimuksesta. Kaikkia materiaalisia järjestelmiä, aivot mukaan lukien, koskivat viime kädessä kvantti- ja suhteellisuusteorian lainalaisuudet. 

Itämainen malli poikkesikin paljon länsimaissa vallitsevasta aivokeskeisestä mallista. Neuropsykiatri Diane Hennacy Powell totesi itämaisen mallin säilyneen monista syistä, joista suurin osa perustui kokemukseen, ei vain uskomuksiin. Monet kirjoittajat olivat pyrkineet selittämään itämaista mallia tieteellisesti puhumalla siitä, millaisia yhteyksiä mystikkojen tietoisuuskokemuksilla oli kvanttimekaniikkaan – ne kumpikin kuvasivat yhtenäisen maailmankaikkeuden, jonka kaikkia ulottuvuuksia ihminen ei aisteillaan tavoittanut. 

Näytti siltä, että aivot olivat vain tietoisuuden suodatin, eivät niiden synnyttäjä. Tähän johtopäätökseen olivat tulleet niin lukuisat tavalliset ihmiset oman kokemuksensa kautta kuin myös tutkijat, esimerkiksi Virginian yliopiston psykiatrisen lääketieteen laitoksen jäsenet, teoksen Irreducible Mind kirjoittajat. Itämaisten filosofioiden mukaan kaikki elävä oli yhtenäisen tietoisuuden kentässä, ja ihmisen henkilökohtainen tietoisuus oli sekä hänen ruumiissaan että sen ulkopuolella. Näiden näkemysten mukaan tietoisuus voi matkata pois ruumiista unien, ruumiistapoistumiskokemusten ja kuoleman yhteydessä. Klassisen fysiikan mukaan niin mieli kuin tietoisuuskin nousi aineesta, mutta uusi tiede viittasi siihen, että asia oli päinvastoin: Aine ilmensi tietoisuutta, juuri niin kuin intialaisten traditioiden piirissä yleensä oli ajateltu.”

 

”Tietoisuus ei selvästikään paikallistunut aivoihin, vaikka nykyinen tieteen paradigma sellaista väittikin. Ihmisen aivojen oli todettu toimivan holografisen periaatteen mukaan tavalla, jossa esimerkiksi tietty muistikokemus ei tallentunut vain tiettyyn aivojen osaan vaan oli osa koko järjestelmän toimintaa. Diane Powell totesi, että tietoisuudessa näytti olevan kyse resonanssista, josta identtisten kaksosten välinen telepaattinen yhteys oli hyvä esimerkki. Myös sydänsiirtopotilaisiin liittyi käsittämättömiä tarinoita, ja tutkijoiden mukaan tämä saattoi olla selitettävissä siten, että geneettisesti samankaltaiset olennot voivat tavoittaa resonanssin avulla menneisyyttä koskevaa tietoa. Jotkut sydämen vastaanottajat olivat huomanneet leikkauksen jälkeisessä käytöksessään sellaisia muutoksia, jotka olivat myöhemmin paljastuneet sydämen luovuttajalle ominaisiksi. Sydämensiirtopotilailla oli myös todettu aikaisemman omistajan mielentiloja ja luonteenpiirteitä. Paul Pearsall oli kerännyt yli seitsemänkymmentä tällaista tapausta teokseensa The Heart's Code."

 

”Stanfordin yliopiston fysiikan professori William Tillerin kehittämä Intention Imprinting Device voi tallentaa ihmisen tietoisen pyrkimyksen eli intention, jonka vaikutuksesta esimerkiksi banaanikärpästen entsyymitoimintaa kyettiin muuttamaan. Tiller oli saanut intention avulla aikaan muutoksia myös veden pH-arvossa ja valon spektrissä. Hänen mukaansa tutkimukset osoittivat, että myös tietty paikka saattoi varautua intentiolla. Tätä oletusta vahvistivat kokeet, joissa nukutuksesta heräävä hiiri heräsi nopeammin paikassa, jossa aikaisemmin toinen hiiri oli herännyt nukutuksesta. Myös pyhät paikat edustivat intention varautumista tiettyyn paikkaan, ja vanhoille kulttuureille ja alkuperäiskansoille ne olivatkin aina olleet erittäin tärkeitä. Joissain pyhissä paikoissa, kuten temppeleissä, tapahtui ihmeparantumisia, ja tämä oli osittain selitettävissä positiivisen, parantavan intention varautumisella näihin paikkoihin. Intentio siis varautui kaikkeen, myös esimerkiksi taideteoksiin. Filosofi Osho olikin painottanut, että teosta tekevän taiteilijan oli hyvä olla meditatiivisessa tilassa. William Tiller oli päätynyt tutkimuksissaan vanhan fysiikan paradigman kannalta mullistavaan havaintoon, jonka mukaan ihmisen tietoisuus vaikutti maailmankaikkeuden ohjautumiseen ja luomiseen. Hän oli kirjoittanut aiheesta useita kirjoja.

Kaikessa oli siis kenttä, tietoisuus oli kenttä ja tietoisuutta oli kaikessa. Uusi fysiikka tulkitsi niin, että itse avaruuskin oli olemassa vain, kun siinä oleva aine ja energia loivat kentän. Kenttä oli vaikutuksen alue. Tutkijat kuvasivat sitä näin: ”Joka kerta kun käytät leivänpaahdinta, sen ympärillä olevat kentät vaikuttavat hiukan verran kaukaisimpien galaksien hiukkasiin.” Uuden tieteen tutkimustulokset viittasivat siihen, että kaikkea ympäröivät niin kutsutut morfogeneettiset kentät.

Sen, että myös tietoisuus oli kenttä, osoitti esimerkiksi se tosiseikka että ihminen usein tunsi kun häntä tuijotettiin. Muun muassa tästä ilmiöstä englantilainen filosofi ja biokemian tohtori Rupert Sheldrake oli tehnyt laajaa tutkimusta. Siinä hän pyrki yhdistämään kokemuksellisen ja kokeellisen lähestymistavan, eli ihmisten henkilökohtaiset kokemukset ja laboratoriotutkimuksen. Sheldraken tutkimukset perustuivat yli viiteentuhanteen kirjeeseen, jotka olivat toimineet perustana hänen tietopankkinsa tapauskertomuksille. Lisäksi sadat ihmiset olivat auttaneet tässä tutkimuksessa osallistumalla sekä hänen itsensä että kollegoiden tekemiin haastatteluihin. Tuhannet ihmiset olivat vastanneet hänen kyselyihinsä ja yli kaksikymmentätuhatta ihmistä oli osallistunut järjestettyihin koetilanteisiin.”

 

”Kaikki nämä uuden tieteen alueella saadut tutkimustulokset osoittivat, että maailma oli jotakin täysin erilaista kuin millaisena olimme tottuneet sitä pitämään. Tällaiset löydökset olivat haastaneet monet biologian ja fysiikan perustavanlaatuisimmista laeista, ja ne osoittivat, että henkisyyden taustalla oli todellisuus, jota oli syytä tutkia. Valtaisa paradigman muutos olikin käsillä – muutos maailmankatsomuksessa, ajatusmalleissa ja viitekehyksissä, jotka auttoivat ymmärtämään ja selittämään todellisuutta. Paradigma vaihtui uuteen silloin, kun aikaisempi ei enää riittänyt selittämään maailmaa ja siinä tapahtuvia ilmiöitä, ja kun sen avulla ei enää kyetty ratkaisemaan kohdattuja ongelmia. 

Ihmiskunta oli siis jälleen maailmankuvan murroksen aikakauden kynnyksellä, ja sitä vastustettiin vähintään yhtä kiivaasti kuin edelliselläkin kerralla neljäsataa vuotta sitten oli tehty. Monet tieteen historioitsijat, esimerkiksi amerikkalainen fyysikko ja tieteenhistorian professori Thomas Kuhn, olivat tutkineet paradigman muutosta tieteessä. He totesivat, että aina tieteen historiassa ilmiöt, jotka eivät olleet sopineet vallalla olevaan malliin tai paradigmaan, oli ohitettu tai jätetty huomiotta. Tai sitten ne vain oli selitetty pois, ja näin toimittiin tälläkin kerralla. Kuitenkaan nämä ilmiöt eivät hävinneet minnekään. Oli selvää, että ennemmin tai myöhemmin tieteen olisi laajennuttava käsittämään myös ne. 

Vakiintunut tiede kuitenkin varjeli ”totuuksiaan” varsin kiivaasti. Mukana oli toisinaan myös poliittisia ratkaisuja, jotka eivät perustuneet totuudellisuuteen. Kuhn kertoi teoksessaan Tieteellisten vallankumousten luonne, miten ”normaali tiede” puolusti reviiriään, kunnes yleisesti hyväksytyistä väittämistä poikkeavat tulokset alkoivat hiljalleen nakertaa valtatieteen kivijalkaa. Lopulta koko tieteen perusrakennelma järkkyi, niin kuin oli käynyt esimerkiksi suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan täydentäessä ja osin korvatessa newtonilaista, horjumattomana pidettyä näkemystä maailman fysikaalisesta mekaniikasta. Kuhn osoitti, miten paradigmat ajan myötä muuttuivat, mutta tavallisesti vain suuren vastustuksen kautta. Kautta historiansa ihmiskunta olikin ollut muutosta ja uusien ajatusten hyväksymistä vastaan. 

Länsimainen tiede oli kuitenkin kulkenut monen eri paradigmanmuutoksen kautta. Fysiikan piirissä oli ollut kolme toisistaan selvästi erottuvaa paradigmaa, joista ensimmäinen oli Newtonin klassinen fysiikka, toinen Einsteinin suhteellisuusteoria ja kolmas kvanttifysiikan todellisuuskäsitys. Newtonin klassisen fysiikan mukaan avaruus oli staattinen kaikkialla ja kaikkina aikoina oleva kehys, jossa kappaleiden liikkeet tapahtuivat noudattaen luonnon ikuisia lakeja. Tila ja aika olivat absoluuttisia, ja fysiikan reaktiot tapahtuivat lineaaristen syyn ja seurauksen vuorovaikutusten alaisina. 

Einsteinin suhteellisuusteoria oli muuttanut tilanteen; aika ja tila olivatkin suhteellisia. Avaruus oli olemassa vain yhdessä aineen kanssa. Einstein oli luonut käsitteen tila-aikajatkumosta, jossa aika nähtiin yhtenä tilan ulottuvuutena. Fysiikan aikaisempi paradigma, Newtonin klassinen fysiikka, oli väistynyt suhteellisuusteorian tieltä. Einsteinin kuuluisa yhtälö merkitsi sitä, että ei ollut kahta perustavanlaatuista fyysistä entiteettiä – jotain materiaalista ja jotain ei-materiaalista – vaan yksi ainoa: energia. Se kertoi ilmiöstä, jossa massa muuntui säteilyenergiaksi tai päinvastoin. Askel klassisesta fysiikasta 1900-luvun uusiin teorioihin oli filosofiseltakin kannalta ollut suuri. 

Samoihin aikoihin, kun Einstein oli osoittanut materian olevan pohjimmiltaan energiaa, fyysikko Max Planck oli tunkeutunut atomia pienempien yksiköiden mikrokosmokseen. Silloin kolmas tieteellinen vallankumous oli saanut alkunsa. Sana atomos oli kreikkaa ja merkitsi 'jakamatonta', koska silloin kun atomi oli nimetty, oli luultu ettei sitä voitu jakaa enää pienempiin hiukkasiin. Einstein ja Max Planck olivat kuitenkin osoittaneet, että atomit koostuivat energiapaketeista, kvanteista. Nimi kvantti oli peräisin latinan kielen ilmauksesta 'kuinka paljon'. Suhteellisuus- ja kvanttiteoriat olivat asettaneet todellisuuden luonteen ja siihenastisen materialistisen käsityksen maailmankaikkeudesta suunnattomana, mekaanisena kellokoneistona kyseenalaiseksi. 

Kvanttifysiikan mikromaailman ja klassisen fysiikan makromaailman välillä olikin melkoinen ristiriita. Kvanttifysiikan ilmiöt oli koettu niin oudoiksi, että oli kestänyt pitkään ennen kuin niitä oli alettu ymmärtää laajemmin. Esimerkiksi Einstein oli kokenut kvanttifysiikan jopa pelottavana ilmiönä, koska hän oli epäillyt sen kumoavan fysiikan perusteet. Hän ei ollut koskaan kyennyt hyväksymään epälokaalisten yhteyksien olemassaoloa, vaikka hän olikin ollut avoin esimerkiksi yliaistillisten ilmiöiden olemassaololle. 

Ensimmäisessä tieteellisessä vallankumouksessa syntynyt kartesiolainen dualistinen maailmankäsitys ei ollut vielä väistynyt kokonaan. Ranskalaisen filosofi René Descartes'n filosofian ja englantilaisen alkemisti Isaac Newtonin fysiikan pohjalta syntynyt maailmankuva oli erottanut toisistaan aineen ja hengen, mielen ja ruumiin. Maailmankaikkeuden perustaksi oli käsitetty aine, materia, joka oli nähty vailla henkeä, elämää tai tarkoitusta ja näihin liittyvät pohdinnat olivat jääneet filosofien ja teologien alueeksi. 

Kosmologian ja fysiikan alueilla 1900-luvulla tehdyt tutkimukset sekä ihmisen mielen ja tietoisuuden tutkimus oli nyt kuitenkin muuttamassa perusteellisesti käsitystä siitä, mitä maailmankaikkeuden ja ihmisen oli käsitetty olevan. Nämä tutkimukset olivat tehneet selväksi, ettei materialistinen tiedekäsitys kyennyt selittämään havaittavaa todellisuutta. Newtonin todellisuuskäsityksen mukaan kaikki esimerkiksi oli olemassa riippumatta siitä, katseliko joku sitä vai ei. Tieteen uusin kehitys oli kuitenkin osoittanut ihmisen tietoisuuden olevan keskeinen tekijä todellisuutemme muokkaajana: maailmankaikkeus syntyi sitä havainnoitaessa, olivatpa havainnoijat menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. 

Newtonilainen käsitys aineesta ja energiasta oli siis väistymässä, koska se ei pystynyt selittämään kvanttifysiikan eli atomia pienempien yksiköiden toimintaa. Materialistisen käsityksen loppua oli merkinnyt se, että atomia pienemmät yksiköt energiapaketteina olivat osoittaneet maailman lopulta olevan energiakenttiä. Tieteellinen käsitys maailmankaikkeudesta olikin muuttunut nopeasti 1900-luvun loppuun tultaessa, mutta silti pysyttelimme suurimmaksi osaksi vanhentuneessa newtonilaisessa mallissa: Vielä nykyinenkin käsitys maailman mekanistisesta perusluonteesta oletti, että maailmankaikkeus toimi kausaalisten fysiikan lakien mukaisesti. Tätä tieteen aikakautta hallitsi rationaalinen ajattelu, jossa järkiperäistä ajattelua pidettiin ainoana todellisen ja luotettavan tiedon lähteenä. Kvanttifysiikka pelotti varsinkin niitä ihmisiä, jotka olivat tottuneet binääriseen maailmaan. Se oli kuitenkin uuden todellisuuskäsityksen perusta, ja siinä mieli ja aine, subjekti ja objekti, menettivät dualistisen asemansa ja sulautuivat yhdeksi. Oli selvinnyt, etteivät arkimaailman otaksumat olleet paikkansapitäviä perimmäisen todellisuuden näkökulmasta. Todellisuutta ei ollut olemassa ilman havainnoivaa mieltä ja tietoisuutta. Näin ollen niin avaruuden kuin atomia pienempien energiapakettienkin tutkimus oli muuttanut kuvaa maailmastamme sen perustuksia myöten. 

Kaikki kokemus oli siis tulkinnanvaraista. Jokainen tieteellinen koe oli aina tietyn ihmisen tietyissä olosuhteissa tekemä ja tietyin odotuksin varustettu. Tutkijan odotukset olivat merkittävä tekijä kvanttifysiikan tutkimuksen lisäksi myös muilla tieteenaloilla. Ihminen tulkitsi informaatiota omien ennakko-odotustensa mukaisesti, ja jos hän törmäsi sellaisiin asioihin tai ilmiöihin jotka eivät mahtuneet tähän valmiiseen viitekehykseen, hän usein torjui ne asioita hankaloittavina seikkoina. Länsimaissa tästä oli tehty tiedettä, kun taas esimerkiksi uskonto, parapsykologia, tietoisuustutkimus, alkuperäiskansojen tiedonsaantimenetelmät, vaihtoehtoiset hoitomenetelmät, uudet vapaan energian muodot ja niin edelleen oli niputettu ”pseudotieteeksi”. Ongelma kuitenkin oli siinä, että ihminen itse oli materialistisen tieteen suurin anomalia. Tieteessä kiellettiin se, mikä teki ihmisen elämästä mielekkään. Ihminen ei ollut vain kasa atomeja ja alkuaineita. Kuten Carl Jung totesi, ”on yleinen harhaluulo kuvitella, että se, minkä me tiedämme tänään, on kaikki mitä voimme koskaan tietää. Mikään ei ole haavoittuvampi kuin tieteellinen teoria, joka on vain hetkellinen yritys selittää tosiasiat eikä mikään ikuinen totuus.””

 

”Kaikki se mitä nykyihmiset uskoivat maailmasta ja paikastamme siinä, juontui siis niistä ajatuksista, jotka oli muodostettu 1600-luvulla, mutta jotka yhä edelleenkin muodostivat nykytieteen perustan. Descartes'n rationaalisen ajattelun mukaan mieli ja materia olivat kaksi eri asiaa, mikä oli johtanut maailmankuvaan, jossa asiat olivat olemassa toisistaan riippumatta, erillisinä, ja niitä pyrittiin ymmärtämään jakamalla ne aina yhä pienempiin ja pienempiin osiin. Vallalla oleva järjestelmä rohkaisi tutkijoita tekemään kokeita, joiden tarkoituksena oli ensisijaisesti varmentaa olemassa olevat näkökannat, tai kehittää teknologiaa teollisuuden tarpeisiin sen sijaan että aitoja innovaatioita olisi tehty. 

Charles Darwin oli esittänyt evoluutioteoriallaan, että elämä oli satunnaista, petomaista, tarkoituksetonta ja yksinäistä, ja että ihminen oli pelkkä evolutiivinen onnettomuus. Tässä mallissa ainoa tarkoitus oli eloonjääminen: syö tai tule syödyksi. Elämässä ei nykyajan uusdarvinistien mukaan ollut kyse jakamisesta ja keskinäisestä riippuvuudesta, vaan voittamisesta. Lynne McTaggart totesi, että nämä paradigmat olivat johtaneet ihmiskunnan universumin teknologiseen herruuteen, mutta ihmisille keskeisen tärkeää tietoa oli saatu selville vain vähän. Henkisellä ja metafyysisellä tasolla tällaiset paradigmat olivat johtaneet mitä epätoivoisimpaan ja karkeimpaan eristäytyneisyyden tunteeseen, eivätkä ne olleet tuoneet meitä yhtään lähemmäs oman olemassaolomme perustavanlaatuisimpien mysteerien ymmärtämistä. Uusdarvinistien mukaan me olimme ikään kuin robottiajoneuvoja, jotka oli sokeasti ohjelmoitu säilyttämään itsekkäät, geeneinä tunnetut molekyylinsä.”

 

”Psykiatrin työssään Diane Powell oli saanut kuulla lukuisia näkemyksiä potilailta, jotka olivat kertoneet hänelle yliaistillisista kokemuksistaan. Myös hän itse oli omassa elämässään kohdannut niitä. Powell huomautti yliaistillisia ilmiöitä koskevan laboratoriotutkimuksen tarkastelun paljastavan, että muilla tutkimusaloilla sama tietomäärä olisi riittänyt toimimaan todisteena. Jos haluttiin todistaa, voiko telepatiaa olla olemassa, olisi yhden vahvan todisteen sen puolesta tullut riittää, sillä myös yksi elävä brontosaurus olisi riittänyt todistamaan, ettei laji ollut kuollut sukupuuttoon. Tieteen eri aloilla oli omia oppirakennelmiaan ja oletuksiaan ilmiöiden luonteesta. Mikäli uudet havainnot osoittivat tieteellisen paradigman toimimattomaksi, oli sitä muutettava. Yksikin koe, joka osoitti tämän kiistattomasti, riitti. Ja tällaisia kokeita oli tehty lukemattomia. Powellin mukaan yliaistilliset ilmiöt antoivat ymmärtää, että tietoisuuden kenttä sisälsi paljon suuremman kuvan maailmasta kuin olimme koskaan kuvitelleetkaan. Ne antoivat ymmärtää, että kaikki tila ja aika oli läsnä henkilökohtaisen tietoisuuden kentässä, vaikkakin suurin osa siitä oli tiedostamatonta.

Diane Powell arveli yhden syyn siihen, etteivät yliaistilliset ilmiöt olleet neurotieteissä laajemmin hyväksyttyjä, voivan olla se että useimmat neurotieteilijät eivät olleet tutkineet olemassa olevaa aineistoa. Vaikka fysiikka kertoi meille ettei maailma ollut sellainen jollaisena sen aisteillamme suoraan havaitsimme, aistimme olivat niin voimallisia, että ne hallitsivat uskomuksiamme. Lisäksi monet fysiikan teorioista olivat vaikeatajuisia jopa fyysikoille. Powellin mukaan kaikki tämä kuitenkin vaati samanlaista paradigmanmuutosta kuin kopernikaaninen vallankumous, joka oli tapahtunut hieman yli sadan vuoden kuluessa. Kopernikus oli esittänyt vuonna 1543, ettei Maa ollut aurinkokunnan keskus. Tämä näkemys oli saanut hyväksynnän vasta vuonna 1687 Isaac Newtonin tutkimusten myötä – 55 vuotta sen jälkeen kun Galileo Galilei oli asetettu syytteeseen, koska hän oli tukenut käsitystä. 

Powellin mielestä tiedeyhteisö vastusti ajatusta yliaistillisista ilmiöistä suurelta osin juuri siksi, että niiden hyväksyminen ja todeksi toteaminen olisi merkinnyt suurta tieteellistä vallankumousta, jota voitiin verrata kopernikaaniseen – siihen jonka seurauksena ihmiskunnan oli täytynyt hyväksyä, että aurinkokunnan keskipiste oli Aurinko. Hän totesi, että vaikka monet tällaiset ilmiöt kieltävistä ihmisistä pitivät itseään skeptikkoina, he eivät niitä kuitenkaan aidossa mielessä olleet. He olivat maailmankuvauskovaisia, jotka sulkivat yliaistilliset ilmiöt ulkopuolelleen. Jotkut yrittivät herjata tai saattaa naurunalaiseksi minkä tahansa todistusaineiston, joka oli heidän uskomuksiaan vastaan. Kaikkein innokkaimmat käyttäytyivät tieteen rintaman vartijoina. Kreikkalainen sana skepsis, sanan ”skeptikko” alkujuuri, merkitys oli 'kysellä' tai 'epäillä'. Se siis ei tarkoittanut kieltämistä tai dogmaattisuutta.

Myös Carl Jung totesi yliaistillisten ilmiöiden olevan tosiasia, ja hänen mukaansa täydellinen maailmankuva edellytti tavallaan vielä uutta ulottuvuutta; vasta sitten voitaisiin ilmiöiden kokonaisuus selittää yhtenäisesti. Hän huomautti, että rationalistit eivät myöntäneet minkäänlaisten parapsykologisten kokemusten olemassaoloa, koska se olisi voinut murskata heidän maailmankuvansa: "Jos tuollaisia ilmiöitä esiintyy, niin silloin rationalistinen maailmankuva ei enää pädekään, koska se on epätäydellinen."  

Tiede oli pitkälti dogmatisoitunut, niin kuin esimerkiksi kristinuskokin. Dogmi eli kiistaton opinkappale saatettiin voimaan vain silloin kun haluttiin lopullisesti tukahduttaa kaikki epäilykset. Jungin mukaan tällaisella ei kuitenkaan ollut mitään tekemistä tieteellisen arvostelukyvyn kanssa, se liittyi vain henkilökohtaiseen vallanhimoon. Hän ymmärsi että tieteellinen totuus oli hypoteesi, joka saattoi sillä hetkellä olla tyydyttävä muttei suinkaan mikään ikiajoiksi tarkoitettu uskonkappale.

Tiedemiehet olivat kyllä hyväksyneet kvanttifysiikan alueella tehdyt havainnot, jotka osoittivat että kaikki oli yhteydessä – mutta vain kvanttimaailmassa, ei todellisessa maailmassa jossa me elimme. Diane Powell totesi yliaistillisten ilmiöiden antavan vihjeitä siitä, ettei fyysikkojen abstrakti käsitys todellisuudesta ollut yksinomaan matemaattisesti luotu malli vaan jotain, mikä voi olla paljon lähempänä asioiden todellista luonnetta. Kvanttifysiikan monia yksittäisiä lankoja ei kuitenkaan milloinkaan oltu sidottu yhtenäiseksi teoriaksi, ja koko kvanttifysiikka oli vähennetty teknologian äärimmäisen menestyksekkääksi työkaluksi. Sen filosofiset seuraamukset oli unohdettu, ja sen katsottiin vain olevan apu pommien ja modernin elektroniikan kehittämisessä. 

Yliaistillisten ilmiöiden julistaminen mahdottomuudeksi ei onnistunut. Ihmiset olivat aina tienneet esimerkiksi telepatian toimivan puhelinsoittojen yhteydessä tai suoran tiedon ohjaavan ajoreittien valintaa. Kaikki tuntui liittyvän kaikkeen. Tietoisuus lähetti aisteille ja aivoille informaatiota eikä päinvastoin. Moni tutkija olikin havainnut, että aivot käyttivät kvanttiprosesseja – jopa ihmisen mieli toimi kvanttiprosessien säätelemänä. Jokainen aivojen hermosolu voi mennä samaan aikaan päälle ja puhua muille hermosoluille siinä tapahtuvien kvanttiprosessien kautta. Ajattelu, tunteminen ja kaikki korkeammat mielen toiminnot olivat samanaikaisesti suorassa suhteessa ihmisen kautta sykkivään kvantti-informaatioon hänen aivojensa ja kehonsa läpi. Ihmisen havainto syntyi seurauksena hänen aivojensa kvanttihiukkasten vuorovaikutuksesta kvanttimeren kanssa. Näytti siltä, että tietoisuus oli maailmanlaajuinen ilmiö, joka tapahtui kaikkialla kehossa, eikä ainoastaan aivoissa. Mielen voimien tutkimus edusti uutta tieteellistä eturintamaa.

Paradigmanmuutos oli siis meneillään, vaikka sitä vastustettiin voimallisesti. 1800-luvulla elänyt filosofi Arthur Schopenhauer olikin todennut, että epäily ja vastustus olivat paradigmanmuutoksiin olennaisesti liittyviä ilmiöitä, ja hän totesi kaikkien tosiasioiden käyvän läpi kolme vaihetta: "Ensin ne asetetaan naurunalaisiksi. Sitten niitä vastustetaan raivokkaasti. Lopulta ne hyväksytään itsestään selvinä." Diane Powellin mukaan olimme olleet toisessa vaiheessa, mutta lähestyimme kolmatta. Hän myös huomautti, että jos olimme kiinnostuneita mielen toiminnasta sekä monimutkaisesta yhteydestämme meitä ympäröivään maailmaan, emme voineet enää olla piittaamatta yliaistillisista ilmiöistä. Me olimme menneisyydessä luoneet omat vankilamme pitämällä kiinni rajoittuneista uskomuksista sen suhteen, mikä oli mahdollista, mutta tästä vankilasta oli mahdollista vapautua.”

 

”Aina oli ollut runsain määrin omia etujaan ajavia tahoja tieteen paradigman eli todellisuuden selitystavan muuttuessa. Neljäsataa vuotta sitten Kirkko oli ollut sellainen vastahanka, joka oli tappanut uusista löydöistä kertoneita tiedemiehiä kerettiläisinä. Silloinen uusi tiedehän oli väistämättä uhannut vähentää Kirkon valtaa. Nykyisin oli vanhoihin kaavoihinsa kangistunut tiedemaailma se joka pani vastaan, sekä lukuisat tahot, joiden taloudelliset edut olivat uhattuina uuden tieteen löytöjen myötä. Esimerkiksi henkiparannus, jonka paitsi lukemattomien ihmisten kokemus ja nyt myös tiede osoitti aidoksi ilmiöksi, oli varsinainen kapula länsimaisen kemiallisen lääketieteen rattaissa. Niinpä perustettiin Codex Alimentariuksen kaltaisia komissioita näiden alojen toimintaa rajoittamaan.

Tiedemiesten tehtävänä ei ollut ottaa tuomitsevaa kantaa joidenkin ilmiöiden olemassaoloon. Silti he olivat tehneet niin lukuisia kertoja niin historiassa kuin nykyaikanakin. Modernin tieteen pioneeri Nils Bohr olikin todennut osuvasti, että ”tiede kehittyy hautajaiset hautajaisilta.” Myös fyysikko Max Planck oli huomauttanut, että paradigmat vaihtuivat lopullisesti vasta sitten kun aikaisempaan ajatteluun kasvaneet kuolivat ja uudenlaisen omaksuneet tulivat enemmistöksi. Jäykän länsimaisen kulttuurin historiassa perustavia metafyysisiä oletuksia todellisuuden luonteesta ei yleensäkään kovin usein kyseenalaistettu, niin syvälle ne olivat ihmisten mielissä iskostuneet.”

 

”Fysiikan professori William Tiller oli yksi uuteen tieteeseen perustuvan fysiikan paradigman pioneereista. Hänen mukaansa maailmankaikkeus oli monitasoinen, ja hän puhui vuorovaikutuksesta eri ulottuvuuksien välillä sekä ihmisen viiden aistin harhaanjohtavasta taipumuksesta pitää aineellista todellisuutta ainoana ”todellisena” maailmana. Tillerin teos Conscious Acts of Creation mursi useita myyttejä perinteisen, kovaksi kutsutun tieteen kapeakatseisesta todellisuuskäsityksestä. Hänen mukaansa korkeampia tietoisuudentiloja ei voinut ymmärtää alemmista tietoisuudentiloista käsin, vaan ainoastaan itse kokemalla. Tiller ehdottikin tiedemiehille henkisten harjoitusten tekemistä, kuten chikungia tai joogaa. Hän totesi että oli olemassa useita erilaisia menetelmiä, jotka omistautuneen harjoituksen seurauksena tähtäsivät henkisen edistyneisyyden eri tasoihin, mikä ilmeni luonnollisesti niin kutsuttuina ylifyysisinä kykyinä. Mystikot olivat sisäisen todellisuuden tutkijoita, kun taas tiedemiehet tutkivat ulkoista todellisuutta, ja nämä kaksi yhdistämällä voitiin elämän mysteereitä alkaa lähestyä. Tämä prosessi oli laadultaan henkinen, ei vain tiedollinen tai älyllinen. 

Uuden tieteen pioneerien saavuttamat tulokset viittasivat siihen, että oli olemassa hajautunut mutta yhtenäinen tietoisuus; prosessi, joka ei ollut satunnainen tai kaoottinen, vaan älykäs ja merkityksellinen. He olivat havainneet, että dynaamisessa elämän virrassa järjestys vallitsi. Nämä löydökset todistivat tieteellisesti perinteisten kulttuurien muinaisen viisauden ja kansanperinteen, asiat joihin oli uskottu aikojen alusta saakka. Uuden tieteen tutkijat olivat tehneet kehykset sille, minkä viisaimmat jo olivat tienneet. Ne olivat asioita, jotka voisivat muuttaa tulevaisuuden sukupolvien elämää monin tavoin. 

Lynne McTaggart totesi tämän kaiken kertovan, että me olimme jotakin paljon suurempaa kuin evolutionaarinen sattuma tai geneettisiä selviytymiskoneita, ja että ihmisillä oli valtavammat kyvyt kuin olisimme koskaan osanneet uneksiakaan. Olimme paljon enemmän kuin ymmärsimme. Tiede oli viimeinkin tullut sellaiseen pisteeseen, että se voi auttaa meitä näkemään oman potentiaalimme – ja siten ottamaan suuren kehitysaskeleen. Vallankumous oli alkanut, eikä sitä voinut enää pysäyttää. Prosessiin kuului väistämättä vanhan kuolemista, jotta uutta voisi syntyä. Todelliset tutkijat haastoivat, kokeilivat ja olivat valmiita muuttamaan näkökantojaan. Vanhojen näkemysten oli väistyttävä, jotta uudet voisivat vallata alaa. Nykyinen tieteellinen vallankumous enteili McTaggartin mukaan dualismin loppua kaikin tavoin. Tiede ei suinkaan ollut tuhonnut Jumalaa, vaan ensimmäistä kertaa todentanut Hänen olemassaolonsa – osoittamalla, että korkeampi, kollektiivinen tietoisuus oli olemassa. Tiede ja uskonto tulivat lopulta yhdeksi, muodostaen eheän näkemyksen maailmasta."

 

”Länsimainen tiede ja todellisuuskäsitys olivat kehittyneet vaiheeseen, jossa materialistinen, mekanistinen ja reduktionistinen käsitys todellisuudesta oli alkanut natista liitoksistaan uuden tieteen vallankumouksellisten löytöjen seurauksena. Materialismi oli osoitettu vanhanaikaiseksi lähestymistavaksi, yksinkertaisesti siitä syystä ettei se selittänyt asioita. Olimme todistamassa uuden tieteellisen paradigman syntyprosessia, jolle leimaa-antavia piirteitä olivat idän ja lännen ajattelun, tieteen ja uskonnon sekä aineen ja hengen synteesi. Meidän aikamme käännekohta oli aikaisempia mullistavampi, koska muutos oli maailmanlaajuinen ja se koski samanaikaisesti useita eri kulttuurin alueita. Näitä olivat patriarkaalisen kulttuurin päättyminen, fossiilisten polttoaineiden aikakauden loppu sekä maailmankuvan muutos, jotka olivat kaikki tapahtumassa samanaikaisesti. Olimme siis tulossa käännekohtaan niin yksilöinä, yhteiskuntina, sivilisaationa kuin planetaarisena ekosysteeminäkin. Ahneuteen pohjautuva maailma oli tullut tiensä päähän. 

Uutta tiedettä voitiin kutsua mahdottoman fysiikaksi, koska nykyihmisen arkiajattelu toimi edelleen hyvin paljon Newtonin luoman fysiikan pohjalta. Katsoimme muun maailman olevan meistä erillään, olimme tottuneet ajattelemaan asioita erillisinä palasina ja itseämme erillisenä muusta maailmasta. Ajatusta siitä, että kaikki muodostui katkeamattomasta jatkumosta, ja että aikaa ja paikkaa ei todellisuudessa ollut olemassakaan, oli vaikea ymmärtää. Oli myös vaikea ymmärtää sellainen näkemys, ettei luonto ehkä ollutkaan mekanistinen ja tiedostamaton, vaan tarkoituksenmukainen ja tiedostava, ja että sen yhdistävä mekanismi oli informaatio, joka oli koodattu ja välitetty samalla kertaa kaikkeen ja kaikkialle. 

Näitä kokonaisuuksia ja järjestelmiä uusi holistinen tiede tutki. Koska asioiden erottelu oli ominaista analyyttiselle mielelle, tällaista kokonaisvaltaista näkemystä monien ihmisten oli vaikea käsittää. Holistinen tiede olikin sielullista, mikä teki siitä vaikean hahmottaa. Se oli dualismin tuolla puolen, ja se tunnusti jumalallisen ja henkisen. Valtavirtatieteen tutkijat nauroivat sille, koska eivät olleet perehtyneet siihen. Holistista ajattelua voimme kuitenkin oppia esimerkiksi luontoa tarkkailemalla, koska luonnossa kaikki riippui kaikesta muusta. Tätä ajattelua meidän tulikin mitä pikimmiten alkaa soveltaa siihen tapaan, jolla me kohtelimme luontoa. Uusi tiede tutki tietoisuutta ja totesi materialismin riittämättömäksi. Se sisälsi tieteen ja uskonnon synteesin; vanhastaan tiede ja uskonto olikin erotettu toisistaan ainoastaan länsimaisessa traditiossa. Uuden tieteen ymmärrys ihmisestä oli monitasoinen, ja siihen kuuluivat uudet, luovat ratkaisut ja visiot. 

Kvanttifysiikka oli tehnyt tähän liittyvien asioiden perusteet niin selviksi, ettei niitä enää voinut kieltää. Uuden tieteen tutkimuksia tarkastellessa kävi selväksi, että tiede oli viimein kohdannut henkisyyden, ja kvanttifysiikka intuitiiviset menetelmät, kuten astrologian, selvänäköisyyden, telepatian ja henkiparantamisen. Henkisyys ja tiede oli nyt aika yhdistää, koska maailma oli olemassa monimutkaisena toisistaan riippuvaisten suhteiden verkostona. Kuten Kiinan legendaarinen Keltainen keisari oli jo viisituhatta vuotta sitten huomauttanut, "viisaat tutkivat ja etsivät yhdessä, kun taas tietämättömät ja typerät tutkivat ja etsivät erikseen." Itä näki ja länsi tutki, ja ne tulisivat yhdistymään. 

Filosofi Thomas Kuhn oli verrannut tieteellisiä vallankumouksia poliittisiin. Molemmat olivat nyt käynnissä, koska kukaan ei voinut kumota uuden fysiikan löydöksiä ja yhä useampi oli herännyt näkemään mitä politiikan kulissien takana todella tapahtui. Murroksen myllerryksessä aikaisemman aikakauden arvot, asenteet ja käytännöt voimistuivat kuin viimeiseen pihahdukseensa ja häipyivät aikanaan tiedonjanon tieltä. Kulttuurimme oli väistämättä keskellä ennennäkemätöntä järjestelmien romahdusta. Uusi maailmankuva tapahtui tietoisuudessa, se oli ensisijainen, ja materiaalinen oli toissijainen. Valtavat muutokset olivat käynnissä ihmisen sisäisessä tietoisuudessa. Tarvitsimme kuitenkin joukkouskomuksista heräämistä. Vallankumous seurasi, kun ihmiset ymmärsivät varsinaisen tiedon tulevan omasta sisimmästä, ei ulkopuolelta. Muut voivat antaa vain virikkeitä. Tämä uusi ymmärrys voimaannutti ihmiset.”